Kun rakentaja uupuu

Sometodellisuuden tuolla puolen...

Se ei kaatanut kumoon kertaiskulla. Se hiipi pikku hiljaa, niin kuin luonteeseensa sopii. Oli ehkä läsnä jo suunnitteluvaiheen huokauksissa: onko meistä tähän. Kärkkyi hetkeään kuin varis raksaeväitä kuulaana kesäaamuna, kun intoa täynnä seurasimme hirsikertojen nousua unelmien kehikoksi. Ruuvi ruuvilta, siivous siivoukselta se kasvatti varjoaan ja nyt se asuu täällä vastakäsiteltyjen seinien tuoksussa, saman katon alla meidän kanssamme. Se oli tupareiden ainoa vieras ja luultavasti on pakannut sen verran nyssäköitä mukaansa, että viihtyy vieraanamme vielä tovin. Uupumus.

Rakentamisen raskaus ei tullut mitenkään yllätyksenä. Molempien osa-aikatyöt ja kesän tyhjentäminen muista menoista olivat tietoista ennakointia rakentamisen alla. Meillä oli erinomaisia ammattilaisia töissä, emmekä tehneet itse raksalla kuin autteluhommia. Ja SILTI se iski. 

Valintoihin käytimme taatusti keskivertorakentajaa vähemmän aikaa, mutta onhan niitä loputtomasti. Kaatopaikkakuormia ajoimme vähemmän kuin ennakoimme, mutta toki rakennusmateriaalin tilaamista, kantamista ja siirtelyä oli paljon. Kukaan työmiehistä ei kadonnut, sormia ei murtunut ja talo valmistui paljon ennen sille asetettua deadlinea. Ja silti.

Syitä uupumiseen on sekä projektissa että myös muussa elämässä. Jos nyt saisin hetkeksi palata vuoden takaiseen, intoa täynnä olevaan suunnitteluvaiheeseen, painottaisin näitä:

Tukiverkot. Osittain koronan takia meidän jo muutenkin hatara tukiverkko oheni miltei olemattomaksi. Not good. Tässä mittelössä näyttäisi pärjäävän hyvin, ne joiden lapset pääsevät välillä hassuttelemaan hyvinvoivien turvallisten aikuisten kanssa (ja ne rakentaja-aikuiset saavat a) hetken huokaista tai b) jutella olohuoneen pistorasioiden paikoista ilman että samalla selvitetään kuka löi ja miksi). Keräisin myös valmiiksi talkoolistaa, josta voi kysellä vahvistuksia kantamaan keittiönkaappeja, jotka tulevat ennakkoilmoituksesta poiketen esimerkiksi keskellä yötä kaatosateessa. Jos lähipiiri koostuu lähinnä ruuhkavuosivanhemmista tai selkävaivaisista, harkitsisin a) projektin pistämistä jäihin tai b) talkoohenkisten uusien tuttavuuksien seuranhakuilmoituksen laatimista. 

Kiire pois. Kiire on korvien välissä mutta silti löysyttäisin aikataulun maksimiin. Aikataulupaineita tulee joka tapauksessa joltakin taholta (kun toi sähkäri ei voi laittaa tota pistoketta ennen kuin on ne kaapit tossa ja se on nyt lähdössä toiselle työmaalle jne). Kuukausi "turhaa" vuokranmaksua voi kilistä pussiin myöhemmin ja lujaa.

Budjetti tiukaksi. Ristiriidassa edellisen lauseen kanssa, mutta olkoon. Jos ei ole miljonääri, raha tuo paineita jossain vaiheessa. Meillä tästä piti huolen maanrakennusurakka, jonka loppulasku nousi 50 000:sta 100 000 euroon. Tämä lienee isoin yksittäinen syy uupumuksen taustalla. Olimme tehneet tarkkoja laskelmia rahojen kanssa, ja pelivaraakin oli jätetty, mutta ei näin paljon. Pennien laskeminen hanakaupassa tai kirpputorilla on tosi turhauttavaa, kun samaan aikaan mru pyytää aina vain uutta tuhansien eurojen suoritusta. Jos raha jo suunnitteluvaiheessa mietityttää, äänestäisin itseni ulos rakentamisesta, hankkisin idioottivarman tontin tai lykkäisin aloitusta lottovoiton jälkeiseen aikaan. 

Vertailu pois. Some toimii toisille mahtavana vertaistuen paikkana mutta monille (hep!) myös paineiden lisääjänä. Siellä näkyy paljon täydellistä elämää, harmoniaa ja hiottuja yksityiskohtia. Suurimmalle osalle rakentajista elämä ei ole sitä. Jos haluaa rakentaa kodin eikä näyttelytilaa, pitää miettiä mitä ITSE haluaa kodilta (ja tietysti muistaa ne pienet reunaehdot kuten raha). Somesta voi saada hyviä ideoita, mutta paras idea on pistää some välillä kokonaan kiinni. 

Loppurutistus. Pistäkää paljon paukkuja viimeisiin metreihin. Joka toinen tuntemani rakentaja sanoo, että uupumus iskee viimeistään sitten, kun muuttolupa on myönnetty. Lokakuisesta muutosta en muista yhtään mitään. En muista muutettiinko kahdestaan vai oliko joku auttamassa. En ymmärrä kuka pakkasi vanhan kodin tavarat ja missä vaiheessa, saatikka sitä, kuka sen siivosi. Uudessa kodissa olemme antaneet itsellemme luvan odottaa viimeisten asioiden valmistumista ja paikoilleen pääsyä. Nyt on lupa vain hengitellä.

Pahvilaatikot häviävät kuvista voimavarojen mukaisella tahdilla.

Mutta siis hei - täällä me nyt ollaan ja hengitetään! Talo on asuttavassa kunnossa, mutta blogi päivittyy harvakseltaan. Ensimmäisissä kirjoituksissa mietiskeltiin, kannattaako ylipäätään rakentaa.  En minä tiedä, vieläkään. Meillä on ihana koti huippupaikalla, mutta paljon velkaa - niin rahassa kuin hyvinvoinnissa mitattuna. Ehkä vaaka kallistuu sitten, kunhan tämä uupumuksen mukanaan tuoma sumu vähän hälvenee. Palataan tähän ja muihin kuulumisiin tuonnempana. 

Voimia kaikille rakentajille - hengitelkää!

Onneksi lopputulos myös palkitsee.